Aseeminen (asemic) sanan etymologia tulee kreikan kielestä ἄσημ-ος latinalaiselle aakkostolle translitteroituna ásēm-os, joka tarkoittaa ‘merkitön’ tai ‘merkittä’. Kirjaimellisesti ilmaistuna aseeminen kirjoitus tarkoittaa siis ‘merkitöntä kirjoitusta’.
——-
Gaze kertoo kiinalaisesta legendasta, jonka mukaan ihminen keksi kirjoituksen tarkkailemalla luonnonilmiöitä kuten puun kaarnan pintaa, eläinten jälkiä ja eläinten ihon kuvioita. Hän kuvittelee muinaisen ihmisen, joka töhertelee hiekkaan kuvioita puutikulla tai sormella välillä leikkien ja välillä yrittäen ilmaista jotakin. Aseemisen kirjoituksen perimmäiset juuret voi nähdä tällaisessa toiminnassa.
——-
Visuaalinen runoilija Jim Leftwich näki käsitteen ensimmäisen kerran 1998 postikortissa, jossa John Byrum kommentoi hänen visuaalisia runojaan käyttäen termiä. Leftwich alkoi tehdä aseemista kirjoitusta tietoisesti ja opetti käsitteen myös runoilijaystävälleen Tim Gazelle.
—–
Aseemisen kirjoituksen määritelmä ‘kirjoitus, jolla ei ole määriteltyä semanttista sisältöä’ kattaa alleen valtavan joukon teoksia kalligrafian, nykytaiteen ja visuaalisen runouden traditioista. Ilmiöön liittyvät muinaiset luolapiirrokset, selvittämättömät käsikirjoitukset, kirjapainotaidon syntyyn liittyvä typografian synty, keksityt kielet kuten exo- tai xenolingvistiikka, sigilit, kuvataiteesta tasisimi ja abstarkti ekspressionismi, visuaalisesta runoudesta letterismi ja populaarikulttuurista graffitit.
——
Ruohokirjoitus syntyi Tang-dynastian (618-907) aikana. Tässä mm. Zhang Xu:n ja Hua Su:n harjoittamassa kirjoitustyylissä merkkejä voidaan vapaasti pienentää, suurentaa ja kirjoittaa lennokkaasti yhteen. Tällöin kokonainen runo voidaan kirjoittaa yhdellä siveltimenvedolla. Villi ruohokirjoitus on erittäin vaikeaselkoista, ja se on monille kiinalaisillekin puhtaasti abstraktia taidetta, eräänlaista viivojen tanssia paperilla.
——
Mikäli runo ei osoita, miten teksti merkitsee yksinkertaisen syntaksin ja semantiikan rajojen tuolla puolen, se saattaa jäädä pelkäksi piirustukseksi tai runoksi.
——
Not all emotions can be expressed with words, and so asemic writing attempts to fill in the void.
-Michael Jacobson
—–
Irma Blank:
I save writing from its enslavement to sense: writing purified of sense. I return to the zero point, the semantic zero, the semantic void: silence as a germinating source.
I give autonomy back to the sign, to the body of writing, in order to give voice to the silence, to the void. To the thoughts unthought. Writing is not linked to knowing, but to being. Writing is the home of being. I free writing from sense and highlight its structure, its skeleton, the nude sign, the sign that is such and does not refer back to anything but itself. It refers to the energy reserve, to the initial drive, the source-giving urge, the desire to reveal itself, to emerge from the secret, closed place of night.
Nonverbal writing, writing that remains in silence, original truth. Writing becomes image, a manifestation of being, of being there, in the absolute without form. An open text. A text for all. For those who know how to read and those who do not know how to read. I shift the text from literature to the visual arts. Meanwhile, even in the world that surrounds us, images tend to replace words. Invasively. Television and advertising are just two examples.
Writing, place of perdition and discovery.”
——
Wikipedia:
In 1997 visual poets Tim Gaze and Jim Leftwich first applied the word asemic to name their quasi-calligraphic writing gestures. They then began to distribute them to poetry magazines both online and in print. The authors explored sub-verbal and sub-letteral forms of writing, and textual asemia as a creative option and as an intentional practice. Since the late 1990s, asemic writing has blossomed into a worldwide literary/art movement. It has especially grown in the early part of the 21st century, though there is an acknowledgement of a long and complex history, which precedes the activities of the current asemic movement, especially with regards to abstract calligraphy, wordless writing, and verbal writing damaged beyond the point of legibility.
Jim Leftwich has recently stated that an asemic condition of an asemic work is an impossible goal, and that it is not possible to create an art/literary work entirely without meaning. He has begun to use the term “pansemic” to describe this type of work.[6] Others such as author Travis Jeppesen have found the term asemic to be problematic because “it seems to infer writing with no meaning.”
Asemic writing occurs in avant-garde literature and art with strong roots in the earliest forms of writing. The history of today’s asemic movement stems from two Chinese calligraphers: “crazy” Zhang Xu, a Tang Dynasty (circa 800 CE) calligrapher who was famous for creating wild illegible calligraphy, and the younger “drunk” monk Huaisu who also excelled at illegible cursive calligraphy.[14] In the 1920s Henri Michaux, who was influenced by Asian calligraphy and Surrealism, began to create wordless works such as Alphabet (1925) and Narration (1927).[15] Michaux referred to his calligraphic works as “interior Gestures”. The writer and artist Wassily Kandinsky was an early precursor to asemic writing, with his linear piece Indian Story (1931) exemplifying complete textual abstraction.
In the 1950s there is Brion Gysin, Isidore Isou, Cy Twombly, and Morita Shiryu/Bokujin-Kai Group all of whom expanded writing into illegible and wordless visual mark-making; they would help lay the foundation for asemic writers of the future. Mirtha Dermisache is another writer who had created asemic writing since the 1960s.
1974 saw the release of Max Ernst’s work Maximiliana: The Illegal Practice Of Astronomy: hommage à Dorothea Tanning; this book is a major influence on asemic writers such as Tim Gaze.
Also in China, during the 1990s, an abstract calligraphy movement known as “Calligraphy-ism” came into existence, a leading proponent of this movement being Luo Qi. Calligraphy-ism is an aesthetic movement that aims to develop calligraphy into an abstract art. The characters do not need to retain their traditional forms or be legible as words.
——
Satu Kaikkonen:
As a creator of asemics, I consider myself an explorer and a global storyteller. Asemic art, after all, represents a kind of language that’s universal and lodged deep within our unconscious minds. Regardless of language identity, each human’s initial attempts to create written language look very similar and, often, quite asemic. In this way, asemic art can serve as a sort of common language—albeit an abstract, post-literate one—that we can use to understand one another regardless of background or nationality. For all its limping-functionality, semantic language all too often divides and asymmetrically empowers while asemic texts can’t help but put people of all literacy-levels and identities on equal footing.
—-
From the Tim Gaze interview at The Commonline Journal: “you could say that nature, since time began, has been manifesting asemic writing. It just needs a human to see the writing, & recognize it.”
Reflecting writing, but not completely existing as a traditional writing system, asemic writing seeks to make the reader hover in a state between reading and looking.
asemic writing may be considered to be a global postliterate style of writing that uses all forms of creativity for inspiration. Other influences on asemic writing are xenolinguistics, artistic languages, sigils (magick), undeciphered scripts, and graffiti.[12] Uses for asemic writing include mental and creative idea stimulation, non-verbal communication, hoaxes, and general authorial self expression.
——-
Here is writing that is entirely open to the world, a poetry that generously refuses to delimit the human experience or accept only what is known. While it may be defined as “asemic writing,” such definition sterilizes what we have before us: a poetry that precedes language, a personally rhythmic grammar that plays among the tools of expression, and explores the outer boundaries of the rational as it searches for connection. In today’s literary climate, Echolalia in Script is refreshingly, breathtakingly transcendent.
–Michael Wiegers, Executive Editor, Copper Canyon Press
There are some words I believe we will never have words for. That’s asemic to me. A made-up script that is alive, an inner frequency.
–Sam Roxas-Chua
———-
Michael Jacobson:
To explain asemic writing, it is probably easier to show examples of what it is than to describe it with words; basically, it is an artwork which looks like writing but does not use words, or is intentionally illegible writing.
I define ‘post-literate’ literally as being “after a condition of literacy.” Post-literate asemic writing is the spirited writing of the electronic multi-media age we are in now, and is a way to approach total literacy. By total literacy I mean that I still want people to read books, but I also want them to read the sky, plants, the stars, other languages, and asemic writing, of course. I try (and fail) to read everything I can, whether it is a book, the Internet, or the clouds. What I do with these influences, when I create my asemic writing, is to focus them like a laser; I write and burn at the same time. Post-literate society is also heavily entwined with today’s electronic culture. Asemic writing can be both electronic/digital and machineless/handwritten, and is often a mixture of the two. I want asemic writing to be as non-esoteric as possible, and to discover great asemic writers who create outside of the usual art and cultural centers; thanks to the Internet this is now happening.
; I mean, why should writing only be limited to 26 letters? Why can’t we invent new forms of writing? Why do we have to use words at all? Why not write with the full spectrum of the history of writing? Why not have the symbols dance?
———
Tim Gaze:
Asemic writing has been made by poets, writers, painters, calligraphers, children, and scribblers, all around the world. Most people make asemic writing at some time, possibly when testing a new pen.
Educators talk about children going through distinct stages of “mock letters”, “pseudowriting” and so on, when they’re learning to write. Many of us made asemic writing before we were able to write words.
Looking at asemic writing does something to us. Some examples have pictograms or ideograms, which suggest a meaning through their shape. Others take us for a ride along their curves. We like some, we dislike others.
——
Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen:
Tekstitaiteen määrittelyssä eräs keskeinen ominaisuus on paralingvistisyys. Puhutussa kielessä paralingvistisillä merkityksillä viitataan äänensävyyn, kehollisiin eleisiin ja ilmaisun muihin ei-kielellisiin mutta merkityksellisiin piirteisiin. Kirjoitetussa kielessä paralingvistisiä merkityksiä voidaan tuottaa rytmin, metriikan tai säkeiden poikkeavan asemoinnin kautta.
Geoff Huth toteaa, että jos visuaalisen runon merkitys ei laajene syntaksin ulkopuolelle ja jos runo ei avaudu kohti paralingvististen määritelmien tasoa, teksti uhkaa jäädä pelkäksi piirustukseksi tai runoksi. Tällöin teos jättää lunastamatta kahden semanttisen kentän välisen merkityspotentiaalin.
Käsitteellistä ja tilallista teoskokonaisuutta on luontevaa ajatella kuvataiteena, mutta sen voi mieltää myös tilalliseksi runoteokseksi.
Miten kuvaa luetaan, ja kuinka tekstiä tulisi katsoa? Mikä tekee tekstistä tekstin tai kuvasta kuvan?
Olennaista on teoksen katsojassa synnyttämä hämmennys, jonka alkuperä on puoliksi kielellinen ja puoliksi visuaalinen. Merkitykset eivät pysähdy yhteen tulkintakehikkoon, vaan jatkavat ambivalenttia keinuntaa semanttisten kenttien yli. Tekstitaide on olemukseltaan moniaistillista.
Henri Michauxin aseeminen kirjoitus ei palaudu mihinkään jaettuun, vakaaseen merkkijärjestelmään, vaan kutsuu luokseen kaikista kirjoitusjärjestelmistä vapaita merkityksiä.
Aseemiset teokset kutsuvat esiin yleisimminkin tekstitaiteelle tyypillisen piirteen: teoksissa ei ole kyse vain siitä, millaisia rajoja teksti voi ylittää ennen kuin sen kielelliset merkitykset ohentuvat, vaan siitä, millaisia artikuloimattoman merkityksellisyyden vyöhykkeitä tekstistä löytyy sen kadottaessa ilmeisen merkityksensä, luettavuuden.
Michauxin mukaan piirretyt merkit ovat sulavampia, koska ne ovat hänelle itsellenkin vielä täysin uusia, yllätyksellisiä ja kehittymisen tilassa. Ne ovat hänelle uusi kieli, jonka avulla hän voi vihdoin ilmaista itseään ottaen etäisyyttä sanoista, jotka ovat aina myös toisten.
Kineettinen lukutapa: liikeratojen ja rytmin tarkastelu.
Aseemisessa kirjoituksessa ei voi poistaa esimerkiksi tussilla tehtyjä viivoja. On vain tilannekohtaisesti hyväksyttävä se, mitä tällä kertaa tuli tehtyä, reagoitava siihen, jatkettava sen pohjalta.
Cy Twomblyn työt eivät ole kirjoitusta tai töhertelyä, vaan kuvia kirjoituksesta.
A book of ink drawings that regards language as an exposed nervous system, uncovering the moment whereby architecture emerges out of prose, the sentence becomes a drawing, and the act of writing narrative can be examined from bodily movements. Gladman beautifully uses the drawings as an extension of her writing process, as a way to free language from constraint.
Excerpt from Prose Architectures introduction by Renee Gladman:
“Drawing extended my being in time; it made things slow. It quieted language. It produced a sense that thinking could and did happen outside of language: I saw it as a line extending from the body, through the hand, as if something were being poured or pulled out of oneself, but here, finally, because it is impossible to achieve this in writing, in time with thought rather than chasing thought through syntax, as something already over, a moment we can now only describe. Drawing was going into time; it was pulling the process of thought apart, and what was most profound was that it left a record behind, a map: the drawing itself.”
———–
Riikka Ala-Hakula tarkastelee pro gradussaan aseemisen kirjoituksen traditiota, typologiaa ja tulkintakeinoja. Hän kartoittaa aseemisen kirjoituksen ilmaisukeinoja Henri Michaux’n runokokoelmassa Mouvements, Bernard Réquichot’n kirjeissä Ecritures illisibles ja Luigi Serafinin ensyklopediassa Codex Seraphinianus.
Aseeminen kirjoitus muodostuu kuitenkin merkeistä (Peirce). vaikkei se kanna kielellisille ilmauksille tyypillistä semanttista sisältöä. Roy Harrisin kirjoitusalustan semiologia osoitti, että kirjoitus muodostaa merkityksiä myös graafisen tilan tasolla. Aseemisessa kirjoituksessa merkkien väliset suhteet ja niiden väliin jäävä tyhjä tila kantavat itsessään merkityksiä. Harris esittää typologian, jonka avulla näitä merkityksiä on mahdollista analysoida.
Muiston pysyvyys 